torstai 13. elokuuta 2015

II : Tapaus Louhela

Ulkoisesti itsevarman näköisenä astelen hissiin. Vilkaisu hissin peiliin kertoo paljon. Rasvaiset pesemättömät kasvot, joita korostaa nihkeä hiki ja tummat silmänaluset. Sydän tykyttää, ja ahdistus valtaa olemusta. Mutta sitä ei pidä näyttää. Pitkä huokaus ulos ja läpsäys kasvoille. ”Skarppaa nyt saatana!”, huudan sisäisesti.

Päätin olla päästämättä Jonnaa ja Haimakaista vielä lähtemään asunnostani ulos tilanteen kannalta. Parempi ettei ainakaan Haimakainen ilmaannu paikalle veljesten eteen eräitten sattuneiden vastoinkäymisien vuoksi. Aina kun näistä kahdesta osittain psykoottisesti sairaista veijareista oli kysymys, sai se jopa muutaman rivipoliisinkin nousemaan varpailleen. 

Nuorempi heistä, Arvo, oli minun ikäinen, monien perhekotien ja tappeluiden kasvattama. Vaalea, lyhyt, vanttera. Purolan kävelevä ydinlataus. Arvo oli jo teinipoikana koheltanut kylillä ahdistavan maineensa, ja jo hyvin varhain hän lähti isojen poikien kuvioihin kaikessa mahdollisessa rikollisessa toiminnassa. Sen rystyt oli kuin yksi iso sinertävä moukari. Niin paljon se oli seiniä ja ihmisiä runnonut. Vaan kyllä Arvo herrasmies oli, asioi hän kenen kanssa tahansa. Mutta auta armias, kun sillä se kieroutunut mieli saattoi sekunnissa oikeuttaa pieksemään vaikka viattoman lapsen.

Vanhempi veljes, Risto, jota Ripaksi kutsuttiin, oli heistä kahdesta hiljaisempi. Ja sitä Ripa tosissaan oli. Harvoin kukaan kuuli sen missään mitään puhuvan. Murahteli enempi ja nyökkäili, jos siltä jotain kysyttiin. Arvo oli aivot, Ripa nyrkkimies. Noin päälle kolmekymppinen Ripa oli istunut 8 vuoden tuomion hakattuaan nyrkkiraudalla kuoliaaksi Roihuvuoressa jonkun paikallisen säätäjän päihdevelan takia. Porukoissa kiersi yhdessä vaiheessa huhu puheita, että Ripa oli tuomionsa jälkeen hetken aikaa pyrkinyt erääseen ulkopaikkakuntalaiseen jengitunnuksia yllään pitävään rikollisryhmittymään jäseneksi, mutta muut jäsenet pitivät Ripaa ”hallitsemattomana”. Se ei paljon käskyjä kuunnellut tai niitä sisäistänyt. Jos asioita olisi voinut hoitaa puhumalla, niin Ripa ei ollut järin kannattava vaihtoehto laittaa asioita hoitamaan sen suhteen. Se pieksi, putsasi uhrin, ja saattoi vielä lähtiessään lyödä puukon pakaraan pystyyn. Joltakin lohjalaiselta narkkaritytöltä se oli saanut HIV tartunnan huhujen mukaan.

Kummallakin oli amfetamiini kuulunut päivittäiseen ruokavalioon teini-iästä asti ja ihmettelinkin usein, miten veljekset pysyivät niin hyvässä kunnossa ruumiillisesti. Ilman sitä myrkkyä he tuskin olisivat kyenneet pysymään niin hyvin liikkeessä ja hoitamaan määrättyjä asioita.

Hissi saapuu kellarikerrokseen ja astun ulos. Aulan ovelle kävellessäni huomaan ovilasien läpi Kekkoset ulkopuolella sauhuttelemassa tupakkaa odottavan näköisinä, painostava ja tuima ilme olemuksessaan. Saavun ulos asti, sytytän tupakan ja laitan kädet takin taskuihin. Otan leveän haara asennon. Vilkaisen kumpaakin veljestä väsyneellä katseella, mutta annan ymmärtää olevani valmis heidän kysymyksiin. Nämä pojat eivät muuten olisi kuin tiedon halusta luonani. Minkä vuoksi muuten nuo kaksi olisivat halunneet tavatan minut? Käännän rinnukset kohti Arvoa.

Minä: Mikäs miehet tänne lennätti?

Arvo: Oikein hyvää syyskuun ehtoota! Hienoa nähä sinutkin vielä tällä seudulla pyörimässä, ettei elämän hurja ratas oo sinuukin vielä saanut taitettua.

Minä: Mikä pahan tappais. Ootteko muuten nähny....? (Arvo keskeyttää)

Arvo: Lopetetaas paskanjauhaminen kun meillä oli nyt ihan asioita, jotka pitää selvittää ja hoitaa. Kerroppas vähän siitä viime kuun keikasta?

Minä: Mikä vitun viime kuun keikka? Ja mikä keikka ikinä olisikaan, niin miksi mä sulle kertoisin yhtään mitään? Eikös me Arvo olla aina lapsesta asti osattu hoitaa nämä hommat niin kuin ihmiset, ja ei olla toistemme asioihin puututtu, ei silmille hypitty? Oletko, Arvo hyvä, unohtanut taas tosi seikat?

Arvo: Nyt on semmonen homma, että se Louhelan keikka missä työ ritsasitte sen timanttiporausverstaan työkaluista syyskuussa eräs kaunis ilta tai yö, sillä ei ole nyt merkitystä milloin, vaan sillä, että ne kamat on palautettava takaisin. Ja me Ripan kanssa sattumoisin satutaan tietämään, että sinä olit yksi siinä mukana olleista. On käynyt ilmi, että tämä firman omistaja on erään meidän hyvän tuttavan sukulaismies. Ja nyt me tässä Ripan kanssa joudutaan pyytämään sinua reppanaa hoitamaan ne takaisin.


Joudun nielaisemaan palan kurkkuuni. Kehoni kertoo jo Kiinaan asti, että Arvon kantama tieto ja syytökset pitävät paikkaansa. Mistä helvetistä ne ovat saaneet siitä murtokeikasta tietää? Eihän meitä ollut kuin kolme ritsaamassa sitä verstasta, joista Haimakainen oli toinen minun lisäksi. Ja suuresta suustaan huolimatta, ei sekään ikinä olisi laulanut sellaisesta sekoiluistaan edes alkuvirttä. Kolmanteen osapuoleen luotin enemmän vielä kuin Haimakaiseen. Kuka vuotaa? Se oli varmaa, että tuo Arvon sepittämä ”firman omistajan sukulaismies” selitys oli pelkästään sen kieroutuneen mielen luomaa peitetarinaa. Mitenhän nuo kaksi olivat tähän koko kuvioon päässeet iskemään jalkansa oven väliin? 

Ymmärsin kyllä olla kyseenalaistamatta Arvon tarinaa. Tilanne olisi todennäköisesti johtanut katastrofaaliseen konfliktiin, ja siinä näytelmässä minä olisin ollut häviäjän roolissa noita kahta kemikaalitäytteistä rupinaamaa vastaan. Kääntöveitsi lepäsi vyötärölläni selän takana vyön alla, mutta se oli vain äärimmäisiä tilanteita varten. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin neuvotella tilanne pelastaakseen kaikkien nahat.


Minä: Te ootte ilmeisesti hiffanneet hyvän kikan tienata pelihiekkaa ottamalla selvää niistä vehkeistä, ja kaiken lisäksi löytöpalkkiokin on teille vielä järjesteillä? Fakta on kuitenkin se, että kaikki irtain on pistetty eteenpäin. Eli tässä joudutaan nyt funtsimaan, Arvo hyvä, jonkin näköistä toista ratkaisua. Mitäs ehdottaisit?


Tässä kohtaa Ripa alkaa puristamaan käsiään nyrkkiin, ja näyttää psykologisella kehonkielellään, että ehdotukseni ei miellytä heitä. Arvo pysyy kuitenkin jämäkän rauhallisena.


Arvo: Ei, ei se mene niin. Katsos, asia on hyvin yksinkertainen, ystävä hyvä. Minä sanoin sulle, että sinä hoidat meille takaisin ne työkalut, jok' ikistä perkeleen mutteria ja laakeria myöten. Minulle aivan sama mistä Lapin-läänistä niitä kukakin joutuu perimään takaisin, mutta fiksuna miehenähän sinä sen ymmärrät, eikös? Ketä muita teitä muuten oli mukana? Ettei vaan taas sinun völjyssä ollu se Haimakainen? Oliko?

Minä: Ei se liity tähän hommaan...

Arvo: Jaahas, vai niin. Sehän ei, mies hyvä, ole kaikkein parasta seuraa ympärillä olijoilleen. Mutta senhän sinä tiedätkin jo entuudestaan? Onko se tuolla ylhäällä nyt sinun luonas?

Minä: Ei ole.

Arvo: Sano nyt suoraan, jos se siellä on. Meillä on vähän kahden keskeistä sen kanssa. Ethän sinä minulle vaan valehtele?

Minä: Ei ole mun kämpillä! Ja vaikka oliskin, niin sä ja veljes ette sinne tule, saatana! Eikös me olla aikuisia ihmisiä, ja osata hoitaa nämä tässä miesten kesken?!

Arvo: No sinähän pienestä kiihdyit! No hyvä juttu, ettei se siellä ylhäällä sinun luonas ole. Joka tapauksessa, sinä hoidat tämän homman, ilman että meijän tarvihee tulla Ripan kanssa muistuttamaan korvan juureen asiasta. Olethan sitten meihin yhteydessä, kun tavarat on noudettavissa?


Veljekset alkavat tekemään lähtöä ja jättävät eteeni loittonevan selkänsä, kunnes huudan vielä perään.


Minä: Millainen kiire tällä hommalla on?


Arvo ei käännä edes päätään, vaan vastaa niska minuun päin matkaa jatkaessaan:


”Noh, kyllä sinä sitten huomaat, ystävä hyvä, kun se eräpäivä alkaa lähestymään!”

sunnuntai 9. elokuuta 2015

I : Kämpillä

Syksy, puoli pilvinen sää ja huono ääreisverenkierto rinteeseen rakennettujen betonikerrostalojen harmaassa mainingissa. Muistot, joita tässä kylässä ei aika kultaa. Niiden arvoa voisi verrata lähinnä läkkipeltiin. Päivämäärästä tai kellonajasta ei ole havaintoja, eikä niillä niinkään väliä ole minulle. Tämä elämäntyyli ja yhteiskuntavihan turruttama ihmismieli ei niitä kaipaa pohtia.

Mihin vittuun mä ne laitoin?

Olin survonut taas avaimet sellaiseen paikkaan vaatteisiini, että voisi niiden luulla olevan jotakin päivänvalolle sietämätöntä. Kävin taskujani läpi kuin yleinen syyttäjä. Oikeassa housun taskussa lojusi puhelin, pyöränavain ja sytytin. Vasen tasku oli pyhitetty ’Magnum’- merkkiselle kääntöveitselle. Povitaskussa tupakat ja ryppyinen minigrip-pussi, jonka sisällön tarkasta koostumuksesta ja laadusta saattoi olla tietämättömiä mielipiteitä yhtä paljon kuin puhujiakin. Mutta fakta oli, että sitä ei varmaksi todennut kuin Kissalan poikien rikoslaboratorio.

Löytyihän ne! Avaimet olivat kulkeutuneet reikäisen taskuni kautta housun vuoreen, punttiin asti. Yleensä olen hyvinkin tarkka tavaroistani, ja ulkopuoliset saattavat huomata minun tunnustelevan vähän väliä taskujani tarkistaakseni niiden sisältävän kaiken tarvittavan. Jäisillä, sinertävillä näpeilläni saan vielä löydettyä nipusta kotiavaimen.

Jo kerrostalon tuulikaappiin asti saattoi tuoksahtaa muutaman harrastehortonomin kotiprojekti. Eivät ääliöt osanneet tai viitsineet panostaa kunnon ilmanvaihtoon hajun kitkemiseksi. Sen tiesi, että valtion toimesta niistäkin ovista mentiin taas kuukauden päästä läpi, että rytinä käy ja aittaa kaatuu.

Näillä seuduilla oli turha jättää pyörää sille tarkoitettuun säilökellariin. Tai ainakaan haaveilla sitä sieltä löytävänsä jos sinne sen sattui joskus jättämään, oli pyörä lukossa tai ei. Siksi talutankin sen aina asuntoni olohuoneeseen asti. Nyt tosin ei ollut kyseessä minun pyöräni, ja sen luvallinen haltuunotto saattoi olla käsitteenä häilyvä.

Kiinnitän aina huomion oman asuntoni ovelle tultaessa, oikeaan yläreunaan puukolla viillettyyn tekstiin, ”Sweet Home Purola”. Se muistuttaa kahden vuoden takaisesta uudenvuoden aatosta, kun kahdeksan valvotun vuorokauden jälkeinen olotila ei kenties tehnytkään niin hyvää psyykkeelle, kuin itsestä saattoi silloin juhlinnan alkutekijöissä tuntua.

Kämpille päästyäni olohuoneessa vastassa odotti tuttu pirteä porukka. Olivathan nuo jo kolmatta päivää siinä olleet luonani hääräämässä, ja puheenvirtaus oli tauotonta, mutta sulavaa. Haimakaisesta saatoin olla jo vähän huolissani. Sen epäsäännöllisen säännölliset liikkeet, kuten niskojen nykimiset, sormien kouristelut, yli tarkat askeleet ja leuan vääntely aiheutti tuntemattomille vieraille monesti ahdistuksen. Reppana kun ei ikinä suostunut juoda tai aterioida kemikaalikuuriensa aikana. Ei kuulemma eines maistunut, tai ei ravinto uponnut oksentamatta alas. Nivelet huusivat sillä kuivuuttaan kuin kameli saharassa, ja koko mies muuttui neljän, viiden päivän putken jälkeen kalpean siniseksi. Siinä se olkkarin ja keittiön väliä ramppasi levottomuuttaan, ja koitti pitää päätänsä kasassa turhanpäiväisiä puhumalla.

Hain eteisen kaapista työkalut ja ryhdyin olohuoneen lattialla irrottamaan renkaita pyörästä, kunnes hetken kulutta Jonna rupesi tupakointinsa ja tabletti tietokoneensa käytön ohella varovaisesti minulta utelemaan.

Jonna: Kävit sitten uuden pyörän hakemassa? 
Minä: Semmosta se on, kun ei porukalla oo maksaa velkojaan. Aletaan pakoilemaan ja valehtelemaan asioita. Nämä hommat voi hoitaa kyllä tällä ikävämmälläkin tavalla. Ihmisillä ei valitettavasti ole kaikilla ns. vastuun motoriikkaa. Sellaiset ahnehtivat usein itselleen materiaa enemmän kuin pystyvät lunastamaan sitä takaisin päin. 
Jonna: Tohon sun käteen pitäs joku harso kääriä. Käynkö mä kotoa hakemassa siteen ja tuen? Tai soitanko tohon naapuriin, jos niiltä löytys? 
Minä: Anna olla, kyllä tää tästä. 
Haimakainen: Veditkö sä sitä Roita ihan kunnolla käkättimeen? Lupasko se maksaa mitään niistä veloistaan rahana tai spägänä? Muistiko se edes sitä lopullista summaa? Ai niin, mä otin tuolta sun jemmasta pienet vedot jos ei haittaa?

”Vitun Haimakainen…”, totesin hiljaa päässäni. Se ei sitten ikinä osannut olla puuttumatta toisten välisiin asioihin. En muutenkaan ollut millään sen sortin keskustelu tuulella, missä kysymysten laatu oli viisi vuotiaan tasolla. Hetken se kyttäsi minua päin ja odotti saavansa vastausta muka sille tärkeisiin asioihin, kunnes huomasi ilmeestäni että parempi olla utelematta yhtään enempää.

Jonna: Ajattelitko sä myydä noi renkaat vanteineen vai laittaa kiinni omaan fillariin?

Sivuutin hetkeksi Jonnankin kysymyksen, kävin keittiössä pesemässä kädet ketjurasvasta ja palasin olkkariin.

Minä: En tiedä. En ole päättänyt.

Käännyin saman tien Haimakaista kohden ja aloitin verbaalisen ojentamisen.

Minä: Haimakainen, ensinnäkin, sä et tunnu oppivan lukuisien saamiesi selkäsaunojen ja ihmisille aiheuttamiesi ongelmien jälkeen, että toi sun uteliaisuus ja väärät kysymykset tulee koitumaan sulle kohtaloksi nopeammin, kuin tuo sun päihderalli. Mä jouduin taas äsken selittämään sun mokailuja tuolla ihmisille, joiden pakkaa sä olet käynyt sekoittamassa! Sitten sä vielä kehtaat mulle puhua itses pussiin ja odotat, että jatkossa autan sua niin kuin ennenkin. Toinen asia; tuo, että sä käyt jo nykyisin mun spägäpussilla, mun poissa ollessa ja ilman mun lupaa, alkaa olemaan jo ihmisyyden ja eläimellisyyden rajamaastossa! Kannattaisko alkaa pikku hlijaa jo rajoittaa tota käyttöä? Ei kaikki jaksa kattoo tota sun heilumista, sekoilua ja vainoilua! Varsinkaan minä tuota sun sekoilua, vitun vieteriukko. Milloin sä edes olet viimeisen kerran syönyt tai juonut mitään? Kohta taas valitat kun pumppu tykyttää, ja sitten pari päivää itket kun ei pameja tai muita rauhoittavia ole käsillä! Haluatko sä kulkea tota samaa reittiä ku broidis, hautaan asti? Eiks elämässä ole mitää muuta perkeleen syytä elää?

Haimakainen käänsi katseensa kohti lattiaan, ja pisti sormet ristiin niskansa taakse. Huomasin kuinka sanomani vihlaisi sen rintaa. Veli siltä joutui mielisairaalaan jo viisi vuotta sitten. Se oli valitettavasti se ensimmäinen varoittava esimerkki meille siitä, mitä pahaa päihteet saa ihmiselle aikaan, kun ei ymmärretä tai sisäistetä niiden sivuvaikutuksista mitään, ja antaudutaan vain sen maksimaalisen dopamiinivirtauksen saavuttamiselle. Haimakaisen veli saattoi syödä 20 ekstaasitablettia päivässä. Siitähän sen pää ymmärtääkseni pamahtikin vihdoin, ja joutui ukko ilmeisesti viimeistä kertaa sitten lataamoon. Olihan sillä ollut jo kaksi edellistä reissua psyykkisellä osastolla samaisista syistä. Velkaantunutkin se oli suuntaan jos toiseen, joten pehmeiden seinien sisällä oli taatusti turvallisin olinpaikka sille. Haimakainen itse ei mielellään veljestään puhunut, vaikka pari kertaa siihen liittyvistä asioista avautuikin. Esimerkiksi siitä, kuinka veljensä ei voi enää tavata omaa perhettä kaukaisempia tuttuja. Saattaisi iso ratas raksahtaa päässä, kun iskisi takaumat vuosien takaa nähdessään jonkun vanhan säätäjäkaverin.

Jonna istui jalat ristissä lattialla, sohvaan nojaten. Tablettiaan se räpläsi, ja ei ollut kuulevinaankaan meidän muun kahden keskeistä asioiden selvittelyä. Jonna oli Haimakaiselle ehdoton ystävä. Ne kaksi olivat keskenään aikamoisia käärmeitä loppujen lopuksi. Päihteissä, rahassa ja kaikessa mahdollisessa niitä hyödyttävissä asioissa nuo kaksi pitivät yhtä. Olivat kuin Bonnie ja Clyde, kumpikin summasi ihmisten kanssa tekemisissä ollessaan aina hyödyn itseään kohtaan.

Mikä sitten saikaan minut viettämään aikaa tuon kaltaisten ihmisten kanssa? No, olen aina suhtautunut jokaiseen yksilöön ihmisenä, jolla on tarinansa ja sydämensä. Persoonana, ihmisenä! Katsomatta ihmisen luonteen oikkuihin, tekoihin ja heistä liikkuvaan yleiskäsitykseen, voi antaa itsellensä paljon kun sulkee suunsa ja istuu kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Hiljaisuus on valttia, sillä oppii ymmärtämään paljon missä mennään. Varsinkin tässä kylässä näiden natskuleiden kanssa. 

Jonna: Pitäisköhän siellä kaupassa käydä? Tarttis snadisti jotai skruudattavaa ja vitamiineja. 
Haimakainen: Mä en lähde ainakaan mihinkään! On niin karmee olo, ja sit mulle iskee kuitenkin joku paranoia päälle siel kaupas. Ei pysty! 
Jonna: No jos me tuodaan sulle jotakin, niin syöt ja juot sit kanssa, okei? 
Haimakainen: Voin mä aina yrittää, mutta niin kuin tiedät; en mä näissä fiiliksissä, ja tämmösen rännin jälkeen pygee paljon suuhun tunkemaan mitään. 
Jonna: No lähetäänkö me sitten käymään kaksistaan? 
Minä: Voisitte oikeastaan kyllä alkaa painua pikku hiljaa muille nurkille. Mä ajattelin käydä pitkälleni joksikin aikaa, kun tässä nyt on jo 3 päivää alla tätä valvomista. Suosittelisin sulle Haimakainen ihan samaa! 
Jonna: Ok, mä ymmärrän. Kiitti taas seurastas kuitenkin! Sun kanssa on tosi ihana jutella ja viettää aikaa. You know, pääsee aina hitusen pakoon tota muuta seuraa, missä se keskustelun suunta on vähä yks reittistä. 
Minä: Ei mitään, kiitos itsellenne kun viihdyitte. Mutta nyt oikeesti mä haluun hetken rauhaa ja unta palloon. Vai mitä Haimakainen?

Haimakainen nyökkää, ja alkaa levottomalla tavalla etsiä tavaroitaan, kuitenkaan siinä kauhean systemaattisesti onnistuen. Ensin hän nostaa tupakat ja sytyttimen pöydältä, jonka jälkeen lähtee eteisestä etsimään takkiaan. Sitten hän palaa olohuoneeseen tupakka huulessa raapien jäseniään nestehukan vuoksi. Lopuksi ojennan Haimakaiselle takin ja klikki kupin, johon olin häntä varten valmiiksi valmistanut seuraavan satsin. Jonna hoputtaa kauppaan lähdössä, ja on itse jo valmiina lähtöön.

Yhtäkkiä puhelimeni soi. Tunnistamaton numero.

Minä: Haloo? 
Tule alaovelle, olis vähän neuvoteltavaa. 
Minä: Ok.

Puhelu katkeaa. Jonna katsoo kalpeita, pysähtyneitä kasvojani hämmistyneenä.

Jonna: Kuka se oli? 
Minä: Kekkosen veljekset haluaa tavata.


Jatkuu jälleen ensi viikolla...